Keskiviikko 1.5.2024
Loppu häämöttää, sillä viimeinen etappi on vuorossa tällä erää. Aamiaisen jälkeen 22 km taipaleelle ja kohti Santiagoa. Ennen lähtöä tapasimme lähtöpuuhien aikaan Venezuelalaisen neidin, Iisamain, joka lupasi ottaa meistä kuvan ennen lähtöä etapille. Aamulla satoi vettä, mutta päästyämme lähemmäksi Santiagoa sää muuttui selkeämmäksi pilviverhon haihduttua ja auringon säteiden tullessa näkyviin.
Santiagon aukiolla kyselimme ilmoittautumispaikkaa ja pienen etsiskelyn jälkeen löysimmekin sen, jossa saimme viimeisen leiman passiin ja todistuksen (diplomin) suoritetusta pyhiinvaelluksesta. Samalla tapasimme Monican, jonka kanssa hyvästelimme ja toivotimme hyvää jatkoa vaelluksille.
Kävimme lounaalla pyhiinvaeltajien ravintolassa ja poikkesimme katedraalin viereisessä kirkossa. Yritimme päästä myös katedraaliin sisälle, mutta vaellusreppujemme ja sauvojemme vuoksi emme sinne päässeet. Päätimme sen jättää nyt väliin ja mennä huomenna uudelleen.
Kirkossa oltuamme kuvasin muutamia freskoja, kun kuulin hiukan kauempaa huutoa ”Harri!, Harri!”. Kun sain kuvani otettua, käännyin taaksepäin katsomaan ja yhtäkkiä joku oli kaulassani. Totesin ”Dorothea”. Olimme tavanneet vaelluksen alkuvaiheessa ensimmäisen kerran, kun nukuimme yhden yön vierekkäisillä sängyillä ja tutustuimme toisiimme. Nyt emme olleet nähneet kolmeen päivään ja nyt hän oli siinä halaten ja itkien minua. Hän oli liikuttunut päästyään vaativan pyhiinvaelluksen maaliin, eli tänne pyhiinvaeltajien mekkaan, Santiagoon. Halasimme pitkään puristaen toisiamme, eikä hänen itkustaan meinannut tulla loppua. Onnittelin ja kehuin häntä ja liikutuin siinä itsekin, mitä ei ihan vähään ole tapahtunutkaan. En olisi uskonut, että näinkin voi käydä. Hetken juttelimme niitä näitä ja erosimme liikuttuneina ja toivotimme menestystä elämän eri vaiheille.
Olin pitkään ajatuksissani tapahtuneesta, ja mietin hänen pyhiinvaelluksen tarkoituksiaan ja kuinka onnellinen hän oli saavutuksistaan, niin kuin pitääkin. Hän oli yksin lähtenyt vaellukselle, joten se saavuttamisen ilo pitää jakaa jonkun kanssa. Nyt se kohdistui minuun, josta olin itsekin iloinen. Ymmärsin sen täysin, kun saman vaativan n. 320 km matkan vuoristoa ylös ja alas vaelsin. Vaihtelevat sääolosuhteet tekivät siitä vielä rankemman aina auringon paisteessa vesisateeseen ja räntäsateeseen sekä unohtamatta vuoriston tuivertavia tuulia.
Näin tämän kertainen pyhiinvaellusmatka on tehty, niin huomenna päätösmessussa voin ”luovuttaa” kaikki syntini pois ja saada ne anteeksi.
